Talutan hevosen tallin pihalta pellon laitaan. Koira tepsuttaa edellä ja jää odottamaan polunristeykseen. Lasken sen vapaaksi ja sidon talutushihnan hevosen kaulalle. Kiipeän satulaan, tamma nyppäisee vihreän ruohotupon suuhun ja lähtee kävelemään leppoisasti koiran perään. Seuraamme hetken pellon laitaa, ylitämme pikku puron ja pian huomaan, että huppari ja hanskat ovat aivan liikaa. On mielettömän lämmintä. Riisun hanskat taskuun ja ripustan hupparin männynoksalle - tulemme samaa reittiä kuitenkin takaisin. Käännymme pellolta metsäpolulle. Aurinko lämmittää ihanasti ja kesäinen tuuli pitää ötökät loitolla. Tuoksuu havunneulasilta ja tuoreelta ruoholta. Huutelen välillä koiralle, joka katoaa mutkan taakse ja palaa taas odottamaan meitä rauhallisemmin kulkevia. 
Hevonen huomaa kauempana kulkevat sauvakävelijät ja heitä pitää jäädä katselemaan. Eivät ole kuitenkaan samalla reitillä, saamme jatkaa rauhassa kolmisin. Metsäpolulta saavumme sähkölinjan alle ja lähdemme kiipeämään korkean kallion päälle. Aikainen mustarastas virittelee jo huiluaan iltaa varten, tuuli suhisee puissa. Kun pääsemme mäen huipulle, pysähtyy tamma katselemaan tulosuuntaan lähtivätkö sauvakävelijät sittenkin seuraamaan? Ketään ei näy; molempiin suuntiin pelkkää metsää, siellä täällä peltotilkku. Taidamme olla tienoon korkeimmalla kohdalla sillä kalliolta on upeat näköalat. Ihan kuin olisi suuremmassakin erämaassa! Ainakin niin on kiva kuvitella. Lähdemme laskeutumaan rinteen toista puolta alas. Koira löytää metsäkoneiden kaivaman kuopan, jossa on vettä. Uimaan tietenkin - arvasinhan sen, mutta en raaskinut kieltääkään kun on niin kuumakin. Vesi on savista ja montusta kipuaa hetken päästä savenharmaaksi muuttunut märkä, mutta tyytyväinen otus. Hevosta muka hieman pelottaa moinen merihirviö ja pitää hieman puhahdella. Koira näyttää riemastuneelta saamastaan huomiosta. Naurattaa molempien hulluttelu.
Jatkamme matkaa pitkin metsäautotietä. On ihanan hiljaista. Vain kavioiden pehmeä kopse hiekkatiellä ja satulan vaimea narina. Hakkuuaukealla laulelee peippo. Eteemme tielle laskeutuu närhi, mutta koiran huomatessaan se lehahtaa taas lentoon ja saan hetken seurailla sen puuhia. Edempänä lentoon nousee joku metsäkanalintu. Hevosen selässä ihminen tuntuu häviävän ja eläimet päästävät paljon lähemmäs kuin tavallisesti. Onneksi koirakaan ei ole riistan perään, kunhan risteilee sinne tänne haistellen hajuja ja nauttien vapaudestaan. Metsässä on hakkuuaukeaa viileämpää, auringon valo ja lämpö siilautuu silti korkeiden kuusien lomasta maahan asti. Aika tuntuu pysähtyneen, tänne voisi jäädä vaikka koko päiväksi nauttimaan luonnon äänistä ja tuoksuista.
Kun käännymme tien päässä takaisin kotiinpäin, löytävät hyttyset ja mäkäräiset meidät hetkeksi. Tamman käynti reipastuu ja pian se haluaa ravata. Annan sen mennä ja ravaamme hetken rentoa ravia, jäävätpähän paarmat jälkeen. Koira jättäytyy taakse, ei halua jäädä jalkoihin vaikka pysähtyisikin jotain haistelemaan. Pian siirrymme kuitenkin takaisin käyntiin, tämän piti olla vain kävelylenkki. Juuri ennenkuin käännymme takaisin sähkölinjalle vievälle polulle huomaan viereisellä pellolla liikettä. Kaksi kuusipeuraa! Hevonenkin huomaa ne. Pysähdymme risteykseen katsomaan peurojen menoa. Ne kävelevät rauhassa pellolla, kunnes huomaavat meidät. Jonkun aikaa tuijotamme toisiamme, sitten toinen peuroista lähtee valtavin loikin kohti metsänreunaa ja katoa pensaikkoon. Pian toinen seuraa sitä, kauniisti ja kevyen näköisesti sekin loikkaa metsän piiloihin. Mekin jatkamme matkaa taas kallion päälle. Kiipeäminen on rankkaa hommaa ja tammalle tulee pikkuisen hiki. Lämmin hevonen tuoksuu hyvälle, kesäiselle. Kun lähdemme laskeutumaan alaspäin tamma keskittyy askeleihinsa huolella. Lasku on jyrkempi ja kivisempi näinpäin ja saamme tehdä yhteistyötä parhaan reitin löytämiseksi.
Metsäpolulla vastaan tulee tallituttu koirineen. Koirat leikkivät hetken hakkuuaukealla - niillä näyttää olevan hauskaa. Tamma ei tykkää pysähdyksestä vaan tanssahtelee paikoillaan: jatketaan jo matkaa, iltaheinät odottavat! Kun muutama kuuluminen on vaihdettu lähdemme eteenpäin. Pian olemmekin jo kotinurkilla, nappaan hupparin matkaan vaikka hevosta vähän kammottaakin moinen roikkuja oksalla. Tuntuu melkein haikealta jättää metsän hiljaisuus ja rauha ja palata "todelliseen maailmaan".
Pellon laidalla tulen alas selästä, otan koiran kiinni jotta pääsemme turvallisesti autotieltä ja talutan molemmat ystäväni takaisin talliin.

Mamman kulta <3

Tädin puudeli ja hassut korvat <3