Viime postauksen jälkeen asiat etenivätkin hurjaa vauhtia... Dinan myymistä olen miettinyt silloin tällöin jo pitkään ja koko ajan on puhuttu, että se ei varsinaisesti ole minulle paras mahdollinen hevonen. Nyt sitten päätin lopulta laittaa myynti-ilmoituksen, vähän niinkun kokeeksi. Mietiskelin, että eipä tässä hätää ole sitä myydä, mutta katsotaan jos joku kiinnostuisi ja jos vaikka parissa kuukaudessa hepo menisi kaupaksi. Sitten voisi rauhassa alkaa säästää rahaa uutta hevosta varten, kun laina olisi maksettu pois (Dina on ostettu siis lainarahalla ja lainanlyhennyksineen sen kuukausittaiset kulut nousivat aika korkeiksi). Ilmoituksen laitoin nettiin perjantaina päivällä. Samana iltana puhelin soi ja soittaja haluaa katsomaan tammaa jo huomenna. Lauantaille ei kuitenkaan saatu aikatauluja sopimaan, joten hän tuli sunnuntaina heti aamusta. Ja rakastui Dinaan heti ensikokeilulla ja ilmoitti samantien, että tämä lähtee hänelle! Oli siinä vähän sitten loppupäivän semmoinen "no OHO" olo... Mutta mikäpä siinä, muutto sovittiin seuraavalle viikonlopulle ja nyt on Dina vaihtanut omistajaa ja täti mietiskelee, mitä sitä sitten tekisi. Aika omituinen ja tyhjäkin olo on ollut viime päivät, elämänmuutos on iso kun kuusi vuotta on se oma hepo ollut. Mutta tällä hetkellä hyvä näin, varmasti se "elämäni hevonen" vielä löytyy, sitten kun sen aika on.

Ennen blogin hiljentymistä pieni muistelo yhteisestä ajasta Ison Deen kanssa.

Tämmäinen tamma muutti tammikuussa 08 Katajasuolle

Ja aloitimme harjoittelun...

Dina sai kaverikseen Leijona-ruunan...

... ja kotiutui nopeasti.

Johanna alkoi treenata Dinan kanssa koulukiemuroita (1), (2), (3)

Edistystä tapahtui nopeasti.

Itse harjoittelin Dinan kanssa hyppäämistä ja sekä minä että Dina nautimme puuhasta kovasti!

Aika pian lähdettiin kokeilemaan kisaamistakin. 

Mutta keväällä Dinan toisesta etusesta löytyi vanha hankosidevamma ja hyppääminen piti jättää. Se oli surku, mutta sen sijaan Johanna keskittyi yhä enemmän kouluratsastustreeniin ja tietenkin itsekin kävin koko ajan tunneilla Dinan kanssa.

Alusta asti harjoittelimme myös maastoilua, jota Dina ei edellisessä kodissaan ollut kovasti harrastanut ja aluksi sitä kovasti jännittikin maastossa. Pian päästiin kuitenkin tekemään oikein leppoisia lenkkejä.

Kevät toi mukanaan muutoksia. Dinan sydänystävä Leijona myytiin ja Dina lähti laitumelle.

Kesälomalle lähdössä!

Laidunkauden jälkeen Dina muutti uuteen talliin...

... ja jälleennäkeminen Leijonan kanssa neljän kuukauden jälkeen oli silminnähden iloinen!

Uudella tallilla etenkin maastoilumahdollisuudet paranivat huimasti ja päästiin tutustumaan mm. vedessä kahlailuun.

Johanna jatkoi treenailua koko ajan. Välillä käytiin maneesillakin.

Talvella muutettiin taas, tällä kertaa ihan oikeasti maalle ja maneesitreenit vaihtuivat peltoratsastukseen...

... ja ahkeraakin ahkerampaan maastoiluun UPEISSA maastoissa.

Johanna ja Dina treenailivat urhoollisesti säässä kuin säässä:

Satoi...

... tai paistoi.

Pakkasessa...

... ja helteessä. Ihan kaikista kurjimmilla keleillä ei ole edes kuvattu. Esimerkiksi silloin, kun on satanut räntää vaakasuoraan tai kun kentällä ei vielä ollut valoja eikä aitoja ja kouluratsastuskuviot piti suorittaa otsalampun valossa...

Vaan hyvälle on silti meno aina näyttänyt. Myös valmennuksissa käytäessä.

Hyvin alkanutta uintiharrastusta päästiin jatkamaan, tällä kertaa meren sijasta joessa.

Myös ahkera kiipeilytreeni tuli kuvioihin. Tässä mennään täyttä vauhtia ylös Uuperinrinteille.

Välillä harrastettiin toki myös rennompaa lekottelua kaiken uurastuksen vastapainoksi. Tässä Dinan ja Leijonan mukaan maastoilua harjoittelemaan on päässyt Nisse-nuorukainen.

Vauvamahan estäessä ratsastuksen, harjoittelin Dinan kanssa juoksuttamista ja opinkin siltä ihan valtavasti uutta.

Aika eri näköinen kuin ensimmäisessä kuvassa, eikös?

Ja ratsastuksessakin malli on vähän erisorttinen, kuin ihan ensimmäisissä videoissa.

Dinasta kehkeytyi myös talutusratsu.

Ja rakas puudeli.

Johannan korvaamattoman avun lisäksi Dinaa hoiteli ja liikutteli aina tarvittaessa Sanna.

Ja Mariannekin.

Kiitos heille kaikille kovasti kaikesta avusta!! Myös osa näistä kuvista on Sannan ja Mariannen ottamia. Taitaapa joku olla Johannankin kuvaama.

Viime lauantaina oli upea aurinkoinen pakkaspäivä ja Dina ja Leijona pääsivät viimeistä kertaa yhdessä maastoon. Kurjalta tuntuu että ystävät joutuivat taas eroamaan, mutta sellaista elämä joskus on.

Viimeistä kertaa Dinalla ratsastamassa.

 

Näiden kuvien myötä tämän blogin päivitys loppuu. Nissen ja varmaan Leijonankin kuulumisia voi vastaisuudessa lueskella Nissen blogista. Dina muutti Lappeenrantaan, opettamaan uudelle tädille ratsastuksen saloja. Itse vietän nyt jonkun ajan hevosetonta (mutta toivottavasti ei ratsastuksetonta) elämää ja säästän rahaa, jotta sitten joskus tulevaisuudessa taas voisin hankkia itselleni ihan oman kaviokkaan.

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille, blogi jääköön tänne lueskeltavaksi.

:) Kati

Taisi olla viime viikolla, kun tallille ajellessani alkoi sadella lunta. Kun pääsin viimeiselle peltosuoralle asti, kyse alkoi olla jo lumituiskusta. Oikeanpuoleinen ajokaistakin oli käytännössä ajokelvoton kinostuneen lumen takia. Hepat oli jo otettu sisälle lumimyrskyn alta, tallin eteisessäkin oli lunta nilkkaan asti kun tuisku oli puhaltanut oven alta sisään... Dinaa kuntoon laitellessani kuuntelin kun tuuli suorastaan ulvoi nurkissa ja kattopellit kolisivat. Lunta tuiskutti vaakasuoraan. Mietn jo hetken että onkohan tässä mitään järkeä, mutta kun kerran olin paikalle ajanut ja hevosen varustanut niin lähdimpähän kuitenkin kentälle. Ajattelin vaan, että eihän siellä kauaa ole pakko olla... Ja onhan kentällä valot ainakin, päinvastoin kuin maastossa.

Kentälle vievällä tiellä oli liioittelematta Dinaa ryntäisiin asti lunta. Se oli ainoa kohta, kun tamma kerran pysähtyi ja vilkaisi minuun hieman kysyvästi, että oletkos ihan oikeasti tosissasi. Ja kun kehoitin vaan jatkamaan matkaa, niin urhoollisesti se kahlasi sadan metrin matkan kentälle, vastatuuleen. Kentälle oli toiseen päähän kinostunut lunta, mutta toiselle puolen saatiin muodostettua mukavasti iso rinki suoraan valon alle. Ja niin vaan tehtiin lumituiskussa ihan normaali treeni, Dina oli suorastaan ilo ratsastaa. Todella mukava, pehmeä, rento ja yhteistyöhaluinen! Siinä ratsastellessani mietin, että kuinka kultainen voi hevonen olla? Ihan jokainen ei olisi moiseen säähän mukisematta lähtenyt ja tehnyt vielä töitäkin oikein iloisin mielin!

Ja sitten se itsekritiikki:

Ei se ratsu alta katoa vaikkei sitä koko ajan tuijottaisikaan... Ja oikeasta (sisä)ohjasta ei myöskään olis tarvis kiskoa ihan hysteerisesti koko ajan.

Ja missä on vasen jalka missä?

Ja taas se katse.... *huoh*

Tää kuva piti vielä laittaa, kun kymmenistä kuvista tämä oli ainoa, missä täti edes vähän vilkuilee eteensä... Jotta näin. Ja miks noi varpaat osoittaa kuvaajaa eikä eteenpäin? Sekin vielä.

Eihän nämä mitään uusia asioita olleet. Mutta jospa julkinen häpeä auttaisi, ja saisi viimein jonkun ryhtiliikkeen aikaan. ;) Katseen ja vasemman jalan lisäksi korjattavaa olisi myös oikeassa kyljessä, joka lysähtää kasaan ja koko yläkropassa ja lantiossa, jotka kääntyy ihan ihme mutkalle ja haittaa vasemman kierroksen ratsastamista. Tosin tuon katseen korjaaminen auttaisi jo paljon koko ryhtiin. Katsotaan vaikka keväällä uudestaan, jookos?!

Vähän vielä liikkuvaa kuvaa. Dina on hieno ja kultainen, kun sietää tädin harjoittelua. <3

 

 

Viime viikkoina on ollut karmaisevan kylmää. Elohopea ei ole juurikaan jaksanut kivuta -20 asteen yläpuolelle kuin ihan satunnaisesti keskipäivällä auringon paistaessa. -14 astetta tuntui jo tässä eräänä päivänä auringolla höystettynä suorastaan helteiseltä! :D Tiukempi treenailu on siis jouduttu toistaiseksi unohtamaan ja kävelypäiviä tulee väkisinkin. Mutta aina kun suinkin tarkenee, olen yrittänyt päästä Dinan kanssa maastoilemaan. Kylmyydestä jos vain selviää (toppahousut ja nahkarukkaset on ihan hyvät ratsastusreleet...) niin luonto on kyllä ihan käsittämättömän kaunis, kun kaikki on lumikuorrutuksen peitossa ja aurinko kimmeltää hangella. :) Silloin on melko mahtavaa laukkailla leppoisaa laukkaa peltojen poikki, antaa hevosen hoitaa etenemisen ja vaan katsella maalaismaisemia. Tuleepahan samalla hyviä ryhtiharjoituksia istuntaan. ;)

Eilen sitten oli "vain" -18 astetta pakkasta ja upea täysin tyyni aurinkoinen keli. Päätin sitten lähteä maastoon nauttimaan kauniista talvisäästä. Ajattelin vielä, että lähden ns. koulun lenkille, jossa tavallisesti on hyvin rauhallista, kun pohdin että Uuperinrinteiden suunnalla voisi olla enemmänkin liikennettä, jos laskettelijoita uskaltautuu pakkasta uhmaamaan. No, muutama muukin oli ilmiselvästi miettinyt samaa... Oli nimittäin vilkkain maastolenkki aikoihin!

Heti alkumatkasta kohtasimme kolme lasta, joista yksi oli liikkeellä hiihtäen, yksi kävellen ja yksi potkukelkalla. Ohi päästiin kunnialla, kunhan tytöt malttoivat pyynnöstäni pysähtyä paikoilleen. Sukset ohitettiin pienellä vilkaisulla, potkukelkka meinasi Dinan mielestä olla vähintäänkin kuolemaksi...

Sitten saatiinkin mennä jonkun aikaa ihan omassa rauhassamme, kunnes juuri parhaan laukkasuoran alussa seisoi traktori tien poskessa. Ja läheisessä pajukossa metsuri kaatoi puita. No, ingen panik, ohitetaan traktori, tervehditään metsuria ja nostataan sitten sen laukka. Vielä mitä! Seuraavaksi edessä näyttäisi tulevan 2 hevosta! Lähempää nähtynä ravuri kärryineen sekä toinen heppa käsihevosena. Lajitoverit olivat jostain syystä Dinan mielestä lähes yli (no ohi-) pääsemättömän kammottavia... Kuski ystävällisesti hidasti ja alkoi jutustella, jolloin Dinankin pahin kammo hälveni. Onneksi suora on piiitkä, joten vielä ehditään kivasti laukkailla, mietin ohjia keräillen. Vaan kun ei niin ei - ennenkuin ehdin laukkaa nostaa, huomaan edessä taas liikennettä. Koiravaljakko! Siis kyllä, todellakin koiravaljakko. Dina ei pelännyt koiria, mutta minua hieman pelotti sutta muistuttavat otukset jotka valjaissaan kiskoivat meitä kohti kun ohitimme... Nyt viimein päästiin laukkaamaan, mutta johan kohta ihmettelen, kun ratsu ottaa yhtäkkiä hurjan kiihdytyksen eteenpäin. No, laukattiin kuitenkin suora loppuun ihan asiallisesti ja kun siirryn raviin ja käyntiin, huomaan kintereillämme henkilöauton! Se oli tainnut sitten ajella perässämme koko laukkapätkän ajan... Päästettiin kärsivälliset autoilijat ohitse ja jatkettiin matkaa.

Pienen rauhallisemman pätkän jälkeen alkoi taas tapahtua. Tulimme koulun kohdalle, josta lenkki on saanut nimityksensä. Koulun pihassa on tietenkin luistinrata, ihan tien vieressä. Ja siellä tietenkin luistelijoita, joista osa vieläpä kiipeili kentän laidalla olevan korkean lumivallin päällä. Ja heti luistinkentän jälkeen, luultavasti kapeimmassa mahdollisessa kohdassa ajaa vastaan rekka. Siis ihan koko tien levyinen rekka. Kovaa. Ja tietenkin koko Metsäkylän varmasti ainoa piittaamaton kuski, joka ei viitsi hidastaa pätkääkään. (Yleensä siis tuolla kohtaa vain todella ystävällisiä ja huomaavaisia autoilijoita!) Jouduttiin väistämään lumipenkkaan, piikkilanka-aidan kupeeseen. Silloin kiitin kaikkia mahdollisia tahoja mielessäni siitä, että alla sattuu olemaan liikennevarma ja kuuliainen ratsu, joka ei rekoista piittaa ja malttoi pysyä pienessä tilassa aloillaan!

Loppumatkasta vastaan tuleva sauvakävelijä ei saa osakseen edes vilkaisua. Sitävastoin keskelle risteysaluetta tien laitaan jätetty rekan perävaunu on Dinan mielestä kammottava. Vai liekö vaan tuohtuneena tuijottanut väärää pysäköintiä. ;) Epäilen, että kyseessa saattoi olla saman piittaamattoman rekkakuskin tekoset, jonka olimme hetki sitten kohdanneet. Kun melkein oltiin kotipihassa jo, vastaan ehti vielä suhata nurkan takaa yllättäen kevytmoottoripyörä... Mutta selvittiinpä siitäkin lenkistä ja silloin kun ei liikennettä ollut ihan ruuhkaksi asti, ihasteltiin kauniita maisemia ja päästiin tekemään ihan töitäkin ja Dina malttoi rentoutuakin. Aika hyvin minusta hevoselta, jolla ei pitänyt pystyä maastoilemaan ollenkaan, ainakaanyksin! ;)

Sanoinkin takaisin päästyämme, että tänään tulikin vastaan kaikki kuviteltavissa olevat kulkupelit. Mutta tarkemmin ajateltuna ainakin moottorikelkat ja irtokoirat jäivät vielä puuttumaan. Ne kohdattiin edellisenä päivänä. :p

Ja meidän maastoja tuntemattomille lukijoille kerrottakoon vielä, että olen samaisella lenkillä maastoillut noin keskimäärin kerran viikossa syksystä asti. Koko tuona aikana vastaan on tullut yhteensä yksi auto, yksi kävelijä, yksi ratsukko ja yksi ravuri. Että siihen nähden vilskettä oli suhteettoman paljon...

Lupailin vähän kuulumisia ja kuvia viime kuukausilta, kun päivitystahti on ollut aika laiskaa...

Marraskuun lopulla maisema näytti vielä tälle:

Aika pian edellisen kuvan jälkeen tulikin lunta. Ja sitä sitten tuli ihan kunnolla ja paljon. Ja tulee edelleen... Viime aikoina on siis harrastettu jos jonkunlaista hangessa kahlailua ja lumimyrskyratsastusta! Toisaalta kauniina päivinä onkin sitten ihan tosi kaunista ja maastoillessa tuntuu kuin vaeltelisi jossain upean valkoisessa satumaassa. Oikein talven ihmemaa! :)

Ennen joulua Dina sai uuden lainakuskin, kun Marianne kävi kokeilemassa ja tykkäsi. Lupasi tulla toistekin! :)

Sanna raportoi sähköpostitse seuraavasti:
"Meillä on ollut oikein leppoisaa Dinasesi kanssa. Mulla oli eilen kamerakin mukana, kun Martsu meni Dinalla. Mä olin alkuun Leijonan kans kentällä, ja heillä alkoi heti sujua ihan leppoisasti. Kävin tallis vaihtamas hevosen, ja sit mentiin loppukävelylle joenrantaan, josta otettiin yhteiskuvakin… Vaikutti sille ettei Dina isommin perustanut mokomasta kakarasta ( joka yritti näykkiä ), mut sit kun oltiin tallis, ja vaik siel oli muitakin heppoja sisäl, niin kun otettiin Nils käytävälle, niin alkoi Dina ihan hurjasti höristä Nisselle, eikä enää irvistellyt kun nenittelivät kaltereiden läpi, joten Nils nimettiin Dinan ”varavarsaksi”."

Tässä kuva samasta parista tapaninpäivänä:

Lastenratsuna olon lisäksi Dina on harjoitellut viime viikkoina myös tätiratsuna oloa, kun on ruvettu liikuttamaan nyt jo vähän normaalimmin. Pohjien ja säiden salliessa siis. Välillä oli kyllä niin kovia pakkasia, ettei voinut kuin käveleskellä, mutta urhoollisesti ollaan kuitenkin Dinan kanssa kentällä treenailtu melkein säällä kuin säällä! Sankarit. ;) Pikku hiljaa yhteinen sävel alkaa löytyä. Tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. :) Johanna kävi eilen pitämässä vähän tuntiakin pitkästä aikaa. Jospa tästä vielä päästäis ihan kunnon työn touhuunkin jossain vaiheessa! :)

 

Se tosiaan tuli sittenkin - valkoinen joulu! Viime päivien aikana lunta on tullut tupaan (kirjaimellisesti, tänään kun menin tallille, oli tallin eteisessäkin nilkkaan saakka lunta...) oikein urakalla. Ihanaa! Maastot ovat loistavassa kunnossa!! :)

Nyt toivotetaan kuitenkin rakkaille lukijoille oikein mukavaa ja herkkujen täyttämää ihanaa joulua!

Joulumaastoon ei ikävä kyllä tänä jouluna päästä, kun Leijona on edelleen potilaana. Talvinen maastoilukuva siis viime talvelta. Tästä alkaa meidän baana... Ja sitä sitten riittää enemmän kuin uskottekaan! Ja tuo on siis se lyhyt suora. ;)

 

Rapsaa viime viikkojen tapahtumista, toivottavasti kuvien kera, kunhan jouluähkystä selvitään! :)